Kohtaamisia korona-aikana

Sattuipa eilen kävelylläni vastaan reipas vanhempi rouva, joka kysyi tietä eräälle kirkolle ruuanjakoon. Annoin koordinaatit ja viittilöin oikeaan suuntaan.

Hän ehti siinä kertomaan että miesystävä oli kieltänyt lähtemästä ulos mutta hän ei voinut totella koska ’Muistisairauteni vuoksi en muista kohta enää yhtään mitään jos en käy ulkona ja yritä löytää paikkoihin’.
En hennonut muistutella ulkonaliikkumisjutuista riskiryhmille, vaan katsoin parhaaksi kävellä yhdessä kirkolle neljän korttelin päähän. Hän iloisesti huoahti: Olipa hyvä että kohtasin sinut!

No siinä me sitten köpöteltiin tartuntaetäisyyden päässä toisistamme, vierekkäin ja välillä peräkkäin. Juteltiin samalla niitä näitä. Ylämäessä hidastettiin, koska sydämen vajaatoiminta. Hän kurkkasi kirkkailla silmillään hupun alta ja totesi taas: Olipa onni että kohtasin sinut!

Alkoi sataa rakeita ja tuuli vihmoi kipeästi päin kasvoja. Hän kiristi kaulahuivilla huppua tiukemmalle ja heleästi tokaisi: Eihän se mitään haittaa!

Pääsimme kirkolle, jossa pojat keräilivät pois tyhjiä kuljetuslaatikoita. Avustuspakettien jako oli loppunut vartti sitten. Rouva pysähtyi, silmät vähän hämmentyivät mutta heti hän hymähti: Eipä se haittaa, ensi kerralla sitten löydänkin perille paremmin!

Sitten käännyimme takaisin ja kävelin hänet ratikkapysäkille. Vielä hän hilpeästi lausahti: Olipa onni että tapasin sinut!

Tuli hyvä ja lämmin mieli. Luulen että autoimme toisiamme yhtä paljon. 
Tuolla kokeneemmalla rouvalla oli rautainen taito erottaa, että vaikka emme aina voi vaikuttaa vallitseviin olosuhteisiin, voimme aina vaikuttaa omaan suhtautumiseemme.