Pelosta vai rakkaudesta?

“Mä olen alkanut kouluaamuina reippaasti pukemaan ekana päälleni ja auttamaan sua myös siivoamisessa kotona. Varmaan se johtuu siitä että oon kasvanut jo tähän ikään ja oppinut tällaistakin.”

Näin pohti näinä päivinä kahdeksan vuotta täyttävä tyttäreni aamulla rauhallisen tyytyväisenä ääneen.

Hymyilin. Tunnistin tämän yhdeksi niistä sekuntien ohikiitävistä hetkistä, jotka ovat kuin palkintoja vanhemmuudessa.

Juttelimme hetken siitä, kuinka jokaisella on koko ajan jokin vaihe kasvettavana. Vauvana opetellaan syömään, nukkumaan, kävelemään ja puhumaan, ja sitten tulee seuraavia juttuja. Aikuisillakin on menossa jokin kasvun paikka. Jotain ollaan aina oppimassa vaikkei itse vielä hahmottaisi että mitä.

Lasten syntymäpäivät ovat virstanpylväitä vanhemmuudessa. Molemmat lapseni ovat syntyneet alkusyksyyn, joten tämä vuodenaika saa minut usein pohtimaan vanhemmuuden oppeja.

Nuoresta iästään huolimatta lapseni ovat ehtineet opettaa jo paljon. He toimivat minulle esimerkkinä, kuinka jokaiseen aamuun noustaan kuin uuteen mahdollisuuteen. He muistuttavat minulle ärsyttävyyteen asti kuinka eletään juuri tätä hetkeä. Kun lapset palaavat isältään luokseni, heidän mukanaan tulee paitsi joskus vaihtopäivän kiukku, aina myös ilo. Heidän mukanaan tulee luottamus elämään.

Vanhempana oleminen on opettanut minua kysymään itseltäni tiukoissa tilanteissa: Toiminko nyt rakkauden vai pelon pohjalta?

Vaikka omien motiivien äärelle on joskus haasteellista pysähtyä, olen kokenut kysymyksen toimivaksi kaikenlaisissa tilanteissa, myös työasioissa.

Pelosta käsin toimiminen lähtee aina väärään suuntaan, saa aikaan sotkua ja pahaa oloa lähipiiriinkin. Rakkauden teot taas eivät ole kauniita puheita tai paijaamista (vaikka joskus niitäkin), vaan lempeää jämäkkyyttä ja tasapainon tarjoamista kasvun tueksi.