Luopumisesta – ei luovuttamisesta

Keski-ikä, mihin sen nyt nykyaikana lasketaankaan ajoittuvan, on vedenjakaja sen suhteen, että elämässä alkaa ilmetä enemmän menetyksiä. Vanhemmat ikääntyvät, ystäväpiirissä alkaa ilmetä terveysongelmia ja kuolemaakin, tapahtuu eroja ja työpaikan tai toimeentulon epäreilujakin menetyksiä. Lapset kasvavat ja etääntyvät hiljalleen vanhempien helmoista.

Olen huomannut tunnistavani pikkuhiljaa ihmiset, jotka ovat menettäneet – tai varsinkin ihmiset, jotka eivät vielä ole kokeneet suuria menetyksiä. (Olin itsekin pitkään, ehkä liiankin pitkään, sellainen.) Jotkut heistä ovat vain olleet “onnekkaita”, jotkut kovin turvallisuushakuisia ja jotkut väistelleet luopumista kuin henkihieverissä.

Elämä tuntuu saavan kyllä kaikki meidät kiinni ja luopuminen on lopulta pakollista. Se on onni, sillä menetykset pakottavat kasvamaan. Vasta menetettyään ymmärtää jotakin elämän arvosta ja voi kasvaa ihmiseksi. Se ikäänkuin laittaa ihmisen perspektiiviin siitä, ettei kukaan eikä mikään täällä ole keskipiste.

Jotenkin minusta juuri menetysten läpi elämisestä kasvaa nöyryys ja kiitollisuus, pettymysten läpikäymisistä voima sekä suunta omaan tekemiseen. Kun hyväksyy sen, että elämä itse asiassa on hidasta luopumista, se vasta alkaa – löytyy ilo ja uteliaisuus kaikkea elettävää kohtaan.