Vanhemmuus on rohkea, sitkeä teko

Kun esikoiseni synnyttyä totuttelin äidin rooliin puuhakkaasti sen ajan uusin välinein ja suuntauksin, isäni totesi minulle: “Sitten kun olet sisäistänyt että kyseessä ei ole projekti, vaan jatkuva prosessi, olet pitkällä”.

Terveisiä vaan isälleni tuonpuoleiseen, tässä sitä nyt ollaan. Kun lapset ovat alakouluikäisiä, sitä on (jo!) tottunut olemaan äiti.

Arjessa on kuitenkin edelleen hetkiä, jolloin tulen miettineeksi että mihin ihmeeseen oikein ryhdyinkään kun tähän maailmaan lapsia synnytin. Vanhemmuus tuntuu varsinkin kahden kodin lasten yksinäisenä kasvattajana hetkittäin epämukavalta, omien pelkojen ja epävarmuuksien työstämiseltä maailmassa, joka on muuttunut kovin paljon omasta lapsuudestani.

En aina oikein jaksaisi olla äiti, eikä joka hetki onneksi tarvitse jaksaakaan.

Kuitenkin juuri niinä hetkinä, jotka tuntuvat kaikkein vaikeimmilta, tapahtuu arvokasta kasvamista. Se on se kuuluisa epämukavuusalue, jolla kehitys tapahtuu.

Ajattelen hieman mustavalkoistettuna niin, että lapseni kasvavat joka tapauksessa, minustakin huolimatta. Olen etuoikeutettu saadessani olla mukana tärkeässä roolissa heidän prosessissaan, jossa minun vastuullani on antaa riittävä multa, ravinteet, valo ja tuki.

Oppiminen on paitsi lasten, myös minun elämäntehtäväni. Vanhemmuus on tehokas kasvattaja aikuisille nykyajan keskittymiskyvyttömässä kertakäyttökulttuurissa. Tässä tehtävässä ei ole mahdollista heittää hanskoja tiskiin ja todeta lapsille että “Tää oli nyt tässä, pitäkää putiikkinne, nämä näkemyserot riittää mulle, etsin muita hommia!”.

Oppia on pakko ja se on tehtävän parhaita puolia.


When I was on my first steps of motherhood with my firstborn, my father said: The moment you realize this is not a project, but an infinite process, you are already far getting the hang of it.”

Well, hello dear Dad above the clouds, here I am now.  As a mother of two schoolgirls, I have (already!) gotten used to being called mom.

There are moments though, when I still go through what the heck was I thinking giving birth to kids in this world. Parenthood feels occasionally very uncomfortable and demands grinding my own fears and insecurity in this world that has changed a great deal from my own childhood.

There are moments when I just do not have the energy to be a mother. Luckily I do not always have to have the energy. But after all, it is the very moments that feel the most difficult, that are the most important for growth that I would be left without parenthood. It is the famous discomfort zone, where development happens.

A little black-and-white maybe, but I tend to think that my kids grow inevitably, with or without my efforts. However, I am privileged to have an important role in their process. My responsibility is to give the soil, nutrients, light and support for growth.

Learning is not only for my kids, but for me too. Parenthood is a powerful grower for grown-ups, as it is impossible to just give up like “Nope, this is it, I will quit and find something else” in this responsibility. Growing is inevitable and that is one of the best sides of the job.