Minkä ihmeen avulla aikuiset vielä jaksaa?

Kuusitoistavuotiaana kirjoitin päiväkirjaani:

“Joskus sitä ihmettelee että miten ne isot ihmiset, paikalleen jääneet viisaammat vanhemmat jaksaa. Miten ne jaksaa päivästä toiseen kun niillä ei ole mitä odottaa? Tässä pienen ja ison ihmisen välivaiheilla vielä iloitsee pienistä asioista ja odottaa aina jotain: Juhlia, viikonloppua, iltapäivää, yötä, kesää… ja tulevaisuutta, että mitä se tuo. Mikä susta oikein tulee, millainen oikein lopulta ootkaan, kenen kanssa perustat perheen jne… Mitä ne aikuiset odottaa, minkä ihmeen avulla ne vielä jaksaa?”

Hymyilyttää. Oletukseni kai oli, että elämä olisi jotenkin “valmis” aikuisena. Ja siltähän toki aikuisuus näyttääkin siinä kohtaa aivojen kehitystä.

Nykyään, nelikymppisenä, ajattelen niin, että kolmeen-neljäänkymppiin asti on tarkoituskin rakentaa ja kerätä ympärilleen elämän materiaalinen viitekehys: Koulutus, ammatti, jonkinlainen toimeentulo, koti ja käyttöomaisuutta, lähisuhteet ja perhe.

Noin neljässäkympissä aivoissa tapahtuu käänne, joka saattaa laukaista sen kuuluisan kriisinkin: Siirrytään miettimään aineettomia asioita kuten arvoja, elämäntapaa ja sitä, millaisena halutaan jälkipolvien tämän maailman perivän. Ensimmäiset merkit omasta kuolevaisuudesta tulevat käsinkosketeltaviksi ja siksikin henkiset asiat nousevat pintaan “materiaalin” rakentamisen jälkeen.

Voisihan sen niinkin ajatella, että silloin vasta tätä elämää aletaan elää tuolla rakennetulla perustalla.

Joillekin elämän rajallisuuden tajuaminen on niin pelottavaa, ettei sitä pysty omalta kohdalta hyväksymään: Takerrutaan nuoruuteen ja aletaan elää sitä pakonomaisesti uudelleen.

Moni ryhtyy eksistentiaaliseen pohdintaan kun katsoo taaksepäin elämässään: Olenko saavuttanut sen mihin nuorena tähtäsin – vai tähtäsinkö mihinkään? Olenko tarpeeksi, olenko olemassa jonkin asian vuoksi? Olenko haluamassani paikassa maailmassa? Joku saattaa tämän vuoksi kiihdyttää tahtia vaikka viisaampaa saattaisi olla hidastaa.

Arvojen inventaari kuuluu myös ikään: Elänkö niin kuin itse parhaaksi maailmalle uskon, vai toteutanko jonkun muun käsitystä hyvästä? Joskus nämä ajatukset sekoittavat koko pakan, joka aikaisemmin elämässä oli rakennettu.

Voi teini-Sanna sinua; Ei elämä, eikä ihminen, koskaan ole valmis, eikä edes yhtään valmiimpi kuin aikaisemmin.

Mutta jonkinlainen viisaus sinulla ja päiväkirjallasi oli: On mieluummin kysyttävä kun vastattava. On pysyttävä uteliaana elämälle, vaikkei mitenkään voi ymmärtää sen seuraavaa käännettä ennen kuin se tulee elettäväksi.