Toiveet ovat toteutuvaa tyyppiä

Lumen sadellessa kauniisti lyhtypylvään lampun valossa, luistelimme tutulla jääkentällä kahden. Hiljaisen kaupungin iltaan kuului välillä muksahdus ja sitten iloinen huudahdus: Kaikki hyvin äiti!

Mietin, kuinka etuoikeutettu olenkaan kun saan elää maassa jossa on vuodenajat, kaupungissa, jossa luistinrata ja kaikki muukin löytyy kulman takaa. Minulla on terveet lapset, lämmin koti, työpaikka ja hyviä ihmisiä ympärillä.

Mitä muuta voisi edes toivoa? Miten ihmeessä elämä ikinä voisi olla paremmin?

Niin kuin ehkä monet muutkin, olen elänyt läpi myös sellaisen ajan, jolloin hartain toiveeni monien luopumisten ja suurten elämänmuutosten jälkeen oli, että elämä tuntuisi taas normaalilta, tavalliselta. En toivonut parempaa toimeentuloa, lomamatkoja, kynttiläillallista, omakotitaloa tai poreallasta. Tahdoin vain, että elämäni tuntuisi jälleen tutulta ja hyvältä, omalta. Aika maltillinen toive, mutta siinä kohdassa elämääni se tuntui olevan miltei saavuttamattomissa.

Olen viime aikoina pohtinut, kuinka paljon elämässä kannattaa haluta. Toiveita ja unelmia pitää olla, eikä jonkinlainen päämääräkään ole pahitteeksi, jotta elämä pysyy raiteillaan ja omantuntuisena. Mutta haluaminen ja pyrkiminen muuttuu jossain kohdassa salavihkaa ahneudeksi ja itsekkyydeksi, jonka olen jäljittänyt niin ihmisen, kuin maailmankin pahaan oloon johtavaksi. Kuinka havaita tuo käännepiste?

Ehkä on tarkasteltava toiveitaan säännöllisesti ja varsinkin takautuvasti? Pysähdyttävä ja huomattava niiden toteutuminen – vaikka luistinradalla. Elämä kun yleensä toteuttaa toiveet.

While snow fell down beautifully in the light of a street lamp, we skated on the ice near our home. The silence of the city was softly broken by a joyous holler “Mom, I’m alright” after a fall on the ice.

I gave a thought to my luck. How privileged am I to live in a country with real changing seasons, in a city where an ice rink and everything else too, is just around the corner. My kids are in good health, I have a warm home, a job and many good people around.

What more would there be to wish? How could life be any better?

Like many others, I too have lived through a time when my deepest wish was to have a normal, just ordinary day-to-day life again. I did not wish for better income, holiday trips, candle light dinners or a new car. I only wished that my life would feel my own again. Pretty modest wish maybe, but in that point it felt unreachable.

Lately I have been pondering, how much wanting is enough in life. Wishes and dreams are needed, and some kind of a goal is not a bad idea either to keep everyday life on track. But wanting and pursuing turns into greed and selfishness at some point, which I have traced to be a source of misery, for both a human being and the world. But how to recognize that turning point?

Maybe the answer is gratitude? Maybe we need to pause and check our wants and wishes retroactively – as life usually always fulfils wishes.