Yksin – In my solitude

Olen aina nauttinut yksinolosta. Minulla on rikas oman mielen sisäinen maailma, josta on aina ammennettavaa ilman seuraakin. Maailmalla asuessa ja muuteltaessa tämä ominaisuuteni oli yksi parhaista selviytymiskeinoistani, sosiaalisen puheliaan luonteeni lisäksi. Vietin Hollannin aikani hyvin paljon yksin ja paras ystäväni oli usein Amsterdamin kaunis eläväinen kaupunki.
Englannin kielessä on tällaiselle omaehtoiselle yksinäisyydelle hyvä sana: Solitude.

Avioeron yhteydessä koin myös toisenlaisen yksinäisyyden, joka on englanniksi loneliness: Kun yksinolo ei ole oma valinta vaan ympäristön sanelemaa. Kun aviomieheni halusikin kotiinpaluun yhteydessä hyvin nopeasti jatkaa omaa elämäänsä ilman minua, ja lapset viettivät yhtäkkiä minun läheisyydestäni poissa pidempiä aikoja kuin koskaan aiemmin, tuntui siltä että minut oli hylätty pohjattomaan, lohduttomaan pimeään aivan yksin ulkomailta paluun ja työhönpaluusta selviytymisen keskelle. Tuosta ajasta jäi joksikin aikaa pelko siitä, että jään lopulta ainiaaksi yksin. Rohkeus kasvaa hiljalleen itsenäisyydessä.

Me pelkäämme usein eniten hylkäämistä, tunnistimme sen tai emme. Jotkut eivät koskaan uskalla kiintyä, koska sen mukana tulee myös riski hylätyksi tulemisesta ja menettämisestä.

Hylätyksi tulemisen pelko on kuolemanpelkoa ja juontaa juurensa perimästämme: Jos vauva hylätään, hän kuolee. Tämä on vielä aikuisenakin kehomme muistissa. Aikuisena on siten ymmärrettävä elää niin, ettei hylkää itseään.

Kahdeksan vuotta sitten, juuri ennen expat-vuosiani, kun isäni äkillisesti pyhäinpäivän hyisenä aattoiltana kuoli, muistan erikoisen rohkeuden astuneen minussa esiin surun ja shokin keskellä. Kaikenlainen pelko yhtäkkiä hälveni. Olisiko niin, että kun menettää, ei enää pelkää menettämistä?

Isäni kuolema on opettanut myös sen, ettei elämässä oikeasti mikään koskaan pääty vaikka siltä joskus tuntuu – jotain uutta on vain voimalla puhkeamassa esiin. Isäni on minulle elämässä hyvin vahvasti läsnä edelleen, vaikken voikaan enää halata häntä.

Elämä on sen hidasta tajuamista, että lopussa sen suurimman edessä olemme kaikki kuitenkin yksin. Kuolemisen kokemusta emme voi kenenkään kanssa jakaa.

Mutta sillä välin, kun täällä olemme, miksi emme tekisi elämästä kauniimpaa jakamalla matkaamme ja tuntojamme, ilojamme ja surujamme toisen kanssa. Ei se sen kummempaa ole, tämä elämä.


I have always enjoyed my time alone, just by myself. I have a rich world inside my own mind that gives me entertainment even without company. Together with my sociable talkative personality, this was one of my best capabilities for coping when living and moving abroad.
I spent my time in Holland quite much alone while the kids were at school. The lively beautiful city of Amsterdam was often my best friend. There is no word for this kind of alone-being in Finnish, but in English, it is solitude.

During my divorce, I experienced a different kind of alone-being, that is called loneliness: When being alone is not your own choice. As we moved back to Finland and my husband wanted to get fast forward with his life without me, I felt gloomy loneliness. My small children spent days away from me for the first time in their life, and I felt I had been abandoned into darkness all alone. For some time, that time of survival left me fearing that I would spend the rest of my life alone.

We often fear abandonment, whether we recognized it or not. In the fear of abandonment and losing, some will never have the courage to get attached to people. Simplified, it is the fear of death, which originates from our past: If a baby is abandoned, the baby will die. Our bodies and brain still remembers this as a grownup. That is why as an adult, life needs to be lived so that one never abandons oneself.

As my father very suddenly died on the eve of the all-saints-day eight years ago, I remember how an extraordinary courage overwhelmed me in the middle of the shock and sorrow. All fear suddenly disappeared. Maybe, when you suffer a real loss, you will lose your fear of losing?

Through my father’s death I have also learned, that nothing in life really ever ends – something new is just on it´s way to bloom with force. My dad is still very much present to me even if I cannot hug him anymore.

Life is about slowly realising that in the end we are alone. The experience of dying cannot be shared with anybody.

But meanwhile, when we are here, we might as well make it beautiful by sharing our path and feelings, joys and sorrows with others. It is not that much more complicated, life, I mean.

2 thoughts on “Yksin – In my solitude

  1. Lohduttavia sanoja Sanna!

    Yksinäisyyden ja surun toisella puolen on parhaimmillaan rauhallinen tietoisuus siitä, että näinkin pärjää. Silloin tulee hakeuduttua muitten seuraan yhdessä olemisen ilosta eikä siksi, että pelottaa olla yksin.

Comments are closed.