Sietäminen, nykyajan supertaito – Stomaching difference

Maailma on täynnä erilaisuutta. Jotenkin tuntuu että se on kiihtyvällä tahdilla yhä enemmän pullollaan erilaisuutta, kun Suomessakaan kaikki eivät enää katso samoja TV-uutisia puoli yhdeksältä, käy saunassa lauantaisin, korjaa viljaa samalla viikolla loppukesästä tai toimi tulopoliittisen kokonaisratkaisun pohjalta. Enää iltapäivälehdet, peruskoulu, Prisma ja autonrenkaiden vaihtoaikataulu yrittävät pitää suomalaiset samassa yhteisymmärryksen kasassa.

Kaiken maailman erilaisuuden keskellä ihmisen tehtävä on säilyä omana itsenään, löytää oma itsensä. Yhteiskunta, palvelut ja aukioloajatkin tukevat tätä yksilöllisyyttä yhä enemmän: jokainen saa itse päättää mikä milloinkin juuri minun elämääni sopii, mikä on tietysti joustavuudessaan ihanaa. Mutta tähän ajatukseen tottuminen tekee erilaisuuden sietämisestä työlästä. Erehdymmekö luulemaan, että voisimme valita toiset ihmisetkin tarkalleen sellaisiksi joka itsellemme sopii?

Emmehän usein siedä enää edes niinkään luonnollista asiaa kuin sukupuolten välistä eroavaisuutta. Meidän on vaikea elää sen faktan kanssa ettei naisten ja miesten ole tarkoitus ymmärtää toisiaan. Sillä miten voisimmekaan, kun todellinen ymmärrys mihin tahansa asiaan syntyy vain oman kokemuksen kautta? Naisen on mahdotonta kokea millaista on olla mies tai miehen kokea millaista on olla nainen, synnyttää lapsia ja muuntautua aina uudelleen fyysisestikin.

Uskoisin, että niin naisten ja miesten, kuten kaiken muunkin keskenään erilaisen, on maailman kannalta minimissään vain tarkoitus olla. Kaikkea ei ole tarkoitus järjellä ymmärtää, vaan hyväksyä. Toki kehittyäksemme ja jotain uutta synnyttääksemme on hyväksymisen lisäksi kyettävä näkemään hyvät puolet erilaisuudesta, jota ei ymmärrä; käyttämään vahvuudet siitä jota ei itse ole ja ihanteellisesti siten juhlistamaan eroavaisuuksia.

Mutta tämä on vaikeaa sillä se edellyttää ponnistelua; oppimista ja itsensä kehittämistä, emmekä me ihmiset halua vaikeaa. Me haluamme mukavuutta. Sitä, että kaikki olisi niin kuin itselle sopii juuri nyt.

Me haluamme myös haluamista ja jatkuvaa toiveiden täyttymisen tunnetta.
Ja toiveiden täyttämistähän riittää äärettömiin. Siksi tunnemme koko ajan riittämättömyyttä. Koko ajan puuttuu jotakin. On kiire suorittamaan, hankkimaan, korjaamaan, ymmärtämään. Ja näin luomme oravanpyörämme ihan itse.

Ei hyväksikäyttöä ja väkivaltaa tarvitse sietää, mutta mitä jos oppisimme sietämään vähän epämukavuutta? Mitä jos lopettaisimme ylenmääräisen haluamisen ja huomaisimme sen hyvän, mikä on jo tässä? Opettelisimme pitämään siitä mikä meillä jo on?

Voisimmeko paremmin? Voisiko maailma paremmin?


Today’s world is full of diversity. Feels like it is bulging with difference of all kind with an accelerating pace.

In the middle of all diversity, we are meant to find ourselves, grow to be the best ourselves. The society, services and opening hours support this individuality more and more: Everybody is free to choose whatever suits one´s life in each moment, which of course is wonderful in all it’s flexibility. But does this thinking make us believe we could choose other people to be exactly how we like, too?

We find it hard to tolerate even something as natural as the difference between sexes, and live with the fact that men and women are not meant to fully understand each other. How could we, as true understanding for anything is created only through experience? It is impossible for a woman to experience what it is to be a man and for a man, it is as impossible to experience what it is to give birth and transform physically again and again, for example.

I tend to think that men and women, just like anything different between each other are just meant to be accepted, not to be understood by brain. Of course, for us to develop, and something new to be born, we need to find the good sides of the difference we do not comprehend. We need to use the strengths we lack and somebody else has and ideally celebrate difference that way.

But this is hard because it requires effort; learning and self development. And we humans do not want effort. We want convenience. We want things to be suitable for our purposes in our own schedule. We want wanting and the feeling of fulfillment.

However, fulfilling needs is an endless journey. That is why we also feel insufficient and guilty all the time. There is always something missing. We rush here and there to perform, to acquire, to fix, to understand. And therefore create our own rat race.

What if we learned to tolerate some inconvenience? What if we stopped the excess wanting and noticed everything that is already here? What if we learned to like what we get?

Would we feel better? Would the world feel better?