Ylpeästi idealisti

Kun olin nuori, olin idealisti. Olinpa varmasti vähän naiivikin, sillä minulla oli turvallinen ympäristö saada olla sellainen.

Nyt olen iältäni aikuinen ja olen ylpeästi idealisti. Olen oppinut että naiivi taitaa olla sana, jota toivonsa menettäneet ihmiset käyttävät heistä, jotka eivät suostu kyynistymään.

On taisteltava ettei menetä toivoa. Välillä kiivaammin ja välillä rennommin. Ettei sitten joskus tarvitsisi katua elämätöntä elämää – tai elämäänsä, joka menikin toisten ihmisten tai ulkoisten odotusten mukaan. Tai sitä, ettei uskaltanut osoittaa tunteitaan.

Kun vain aina pysyisikin luottamus elämään. Ettei koskaan alkaisi pelkäämään ja tekemään valintojaan pelosta käsin, edes huomaamattaan.

Ettei vain koskaan, missään tilanteessa pelkäisi ihmisiä – itseään tai muitakaan niin että juoksisi pakoon sattumisen pelossa. Toisten kohtaamisissa kun tulevat esiin ne omat kipeimmät paikat. Kun vain erottaisi niistä, mikä on omaa kasvua ja milloin voi olla avuksi toiselle.
Kun vain osaisi aina sopivasti puhua ja sanoittaa.
Ja laskea irti siitä, että elämässä pitäisi tietää miksi tai ymmärtää elämän suurempi kuvio.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *