The tormenting first world dilemma: If we could only grasp how happy we are

Koppasin pienen kiharapään käsivarrelleni ennen pudotusta raiteelle. Onneksi juna ei ollut vielä edes lähestymässä. Tyttö katsahti minuun kikatellen luottavaisena, isänsä nyökkäsi kiitollisen hymyn.

Aivan tavallinen perhe väsyneinä, reissanneen näköisinä. Olemisessaan pitkän matkanteon rasitus, jonka tunnistin hyvin. Vähän väärät varusteet – pojalla tyttöjen housut, sortsia, eriparivillapaitaa ja viltti pitämässä kylmää aamua loitolla – saivat minut aavistamaan perheen äidin suusta ohikuulemani: Syyriasta.

Ihan tavallinen toiseen maahan muuttanut perhe. Niin kuin me vuosi sitten.

Yhtäkkiä kaikki aallonpohjani, rimpuiluni, kolmannenkulttuurinkasvatus-huoleni ja sopeutumisentaisteluni tuntuivat turhamaisilta ja hävettäviltä.
Eikä minulla ollut tarjota kuin tuo koppi ja hymy.

Tiedänhän minä, että kaikilla meillä on oma vuoristoratamme ja jokainen on siihen yhtä oikeutettu. Joskus tavoittaa aallonharjan, jolloin ympäristö näyttää kirkkaalta, mieli on iloinen, selkeä, ja kaikki tuntuu onnistuvan. Toisinaan elo on yhtä takkua. Mistään ei ymmärrä mitään, kaikki ärsyttää ja ihminen unohtaa puhua itselleenkin kauniisti. Valo ja varjo, yin ja yang.
Olen melkein varma, että tämä on totta kaikkien elämässä. Rikkaiden ja köyhien, heikkojen ja vahvojen, introverttien ja ekstroverttien, expattien ja inpattien, nuorten ja vanhojen. Aikuisena sitä osaa vain käyttäytyä jo niin, ettei vuoristoradan laajuus näyttäytyisi koko huvipuistolle.

Minun aaltoni ovat aivan yhtä tavallisia kuin muidenkin, mutta seilaan eri merellä kuin tuo perhe. Siksi kai yhden asian voin tarjota: Tiedostaa oman etuoikeutettuuteni ja olla kiitollinen.


I grabbed the little curly-head on my arm just before she fell on the track. Luckily the train was not approaching yet. She looked into my eyes giggling and trusting, her father nodded a grateful smile.

A family just like any, tired and travelled. I could identify the sweaty burden of a long trip from their being – been there. The slightly wrong kind of gear – boy wearing girl’s pink pants, shorts, a wrong sized sweater and a blanket to keep the cold on this surprisingly chilly morning – made me guess what I then heard the mother reveal: from Syria.

Just an ordinary family who has moved to a different country. Like us a year ago.

Suddenly all my low points, struggles, third-culture-parenting-worries and settling challenges seemed vain, foul and disgraceful.
And all I had to offer was that grab and a smile.

I do acknowledge that we all have our own rollercoasters we are equally entitled to. Sometimes you reach the crest where everything looks bright, mind is clear and full of success. At times everything is a struggle. You understand nothing, mind is covered with irritation and ugly voices. Light and shadow, yin and yang.
I am most certain that this is true in every humans life. For the rich and poor, weak and strong, introverts and extroverts, expats and inpats, old and young. As adults we only have learned to cover most of it with behavior.

My ups and downs are just as normal as anybody’s but I am sailing a different sea than that family. Therefore I do have something to offer: To acknowledge being privileged and be grateful.

4 thoughts on “The tormenting first world dilemma: If we could only grasp how happy we are

Comments are closed.