Sydän kuiskaa – A whisper from my heart

Compulsory education in The Netherlands starts at the age of four. My youngest officially starts school this fall. She has, however, attended preschool already for one year here in Holland and half-days on the previous year in Kentucky, too.
My soon seven-year-old first born begins second grade this week even though her age-mates in Finland only start their compulsory education this fall. Our family is already very used to school, so school start does not raise strong feelings. It just happily happens.

I can, however, relate to the sentimental feeling of mothers whose children are starting first grade this fall. School represents the start of an independent life for the child. Seven-year-olds seem to be at an age of becoming independent emotionally. They start to enjoy their own company and the company of their friends more than their parents. I am overwhelmingly proud and happy of my daughter’s growth but there is a blue shade at the same time as it feels like an end of one era. On the other hand, family life is now on it’s best as we only have self-communicating (in three languages) members in our family, none of which need to be carried or even pushed in a stroller anymore.

I have been a stay-at-home mother far longer than I ever imagined I could and especially planned. Sometimes it has felt, and still feels, very hard as I am not exactly a basic-mommy type (who is?). But more often I feel I am doing something much more significant than in my nine-to-five office job. I am The One Stable Thing daily in my children’s life of changing environments, friends, homes, schools and languages. I have the opportunity to truly be a part of every feeling of theirs. I understand that I am privileged and I am very grateful. When I look back in life, I do not need to think twice if I was there when my babies grew up to be girls.

“One has to look very closely
like sealing to eternity
the softness of her face, the smooth of her skin. 

So little yet so grown.
Still so close,
but starting to slowly recede.
Her own outline beginning to shape. 

How long has it been?
A moment away, a blink of an eye, a rainbow’s dash.
How I waited for you. Loved you already before you were here.

With a smile I send you: You will love it, enjoy the journey, be happy, make friends. The world is there for you.
My heart sighs: Don’t go. I have not yet loved you complete.”


Hollannissa oppivelvollisuus alkaa samana päivänä kun lapsi täyttää neljä vuotta. Kuopukseni aloittaa siis virallisesti koulutien tänä syksynä. Hän on tosin käynyt kansainvälistä leikkikoulua jo viime vuoden, ja puolipäiväistä preschoolia sitä edellisenkin Kentuckyssa.
Pian seitsemän vuotta täyttävä esikoisemme aloittaa kansainvälisen koulutuksen mukaan jo toisen luokan tänä syksynä, kun ikätoverinsa Suomessa starttaavat peruskoulussa. Meidän perheemme on siis aika lailla tottunut koulukuvioihin ja uusiin alkuihin, joten koulunaloitus ei ole tapetillamme. Se vain tapahtuu.

Ymmärrän suomalaisten koulunsa aloittavien lasten äitien tunteellisuutta. Koulunaloitukseen liittyy lapsen kotiympyröistä irtautumisen alkaminen ainakin symbolisesti. Seitsenvuotiaat ovat muutenkin irtautumisiässä. He viihtyvät jo omissa puuhissaan ja kavereidensa seurassa selvitellen osittain tilanteitaan itsenäisestikin. Iloitsen oman seitsenvuotiaani kasvamisesta suuresti, mutta samalla tuntuu vähän haikealta, kuin jokin vaihe olisi haalistumassa, uusien sävyjen vallatessa tilaa. Toisaalta tuntuu, että perhe-elämä alkaa nyt olla parhaimmillaan, kun lapset ovat hyväntuulisessa iässä ja kaikki ovat (kolmella kielellä) kommunikoivia täysivaltaisia perheenjäseniä, joista ketään ei tarvitse kanniskella eikä edes työntää enää rattaissa.

Olen itse ollut kotona lasten kanssa paljon pidempään kuin ikinä olisin uskonut ja varsinkaan suunnitellut. Joskus on tuntunut ja tuntuu edelleen vaikealta olla “vain kotiäiti”, sillä en ole aivan sellaista perusmutsi-tyyppiä (kukapa olisikaan?). Hyvin usein tunnen kuitenkin tekeväni merkityksellisempää työtä kuin yhdeksästä-viiteen toimistossa. Tehtäväni on olla pysyvin asia lasteni arjessa. Olen saanut, ja saan olla tiiviisti lasten jokaisessa tunnelmassa mukana. Ymmärrän olevani etuoikeutettu ja olen kiitollinen siitä, ettei minun tarvitse taaksepäin katsoessani miettiä olinko paikalla kun lapseni kasvoivat vauvoista tytöiksi.

“On katsottava tarkkaan
kuin painaakseni ikuisuuteen
kasvojensa pehmeyden, ihonsa silon. 

Niin pieni mutta jo niin suuri.
Vielä niin lähellä
mutta kauemmaksi kaartumassa,
ääriviivansa hahmottumassa.

Kauanko siitä on?
Vain pieni hetki, silmänräpäys, sateenkaaren mitta.
Niin minä sinua odotin. Rakastin jo ennen kuin olit syntynyt.

Lähetän sinut hymyillen matkaan: pärjäät kyllä, nauti maisemista, iloitse ystävistä. Maailma on sinua varten.
Sydämeni kuiskaa: Et menisi vielä. En ole rakastanut sinua valmiiksi.”

2 thoughts on “Sydän kuiskaa – A whisper from my heart

  1. Meillä on ensimmäinen kouluviikko alkanut kaikin puolin hienosti, eikä koulunkäynti tosiaan ole enää meilläkään mitään uutta kun tämän vuoden ekaluokkalainen viisivuotiaskin on jo useamman vuoden ollut koululainen, mutta silti tuli vähän itku silmään tätä lukiessa.

    Olen tosi onnellinen, että saan olla lasteni kanssa tällä hetkellä kotona ja sillä tavoin vähän hiljentää sitä tahtia millä lasten lapsuusvuodet rientävät ohi. Tämä on yhtään liioittelematta elämäni parasta aikaa – vaikka ihan upeaa oli elämä jo ennen lapsiakin!

    1. Ihana kuulla/ lukea tuollaista. Minustakin elämä on oikeastaan aina ollut ihanaa juuri siinä hetkessä missä olen.
      Mietin hetki sitten Hoplopin tyyppisessä leikkipaikassa kuinka rauhassa saan jo olla – ja minkälainen senkin kolikon toinen puoli on. Elämä on hidasta luopumista, mutta juuri nyt minäkin nautin tosissani lasteni ikävaiheesta ja seurasta!

Comments are closed.