Pelkäämme vahvuuttamme enemmän kuin heikkouttamme

Meille suomalaisille on luontaista olla korostamatta itseämme, seisoa mieluummin seinäkukkasena tai hiljaisesti toimia taustalla, kuin tuoda itseämme ja vahvuuttamme esiin.

Ehkä se on kansallinen erityispiirteemme, sillä pienenä kansana se on ollut myös selviytymiskeinomme: Lay low, älä tee itsestäsi numeroa. Älä pullistele ja alleviivaa vahvuuttasi, vaikka tiedät olevasi sisukas, sillä vieruskaverit ovat isoja. Ettei kukaan vaan tuntisi itseään ahdistetuksi tai kateelliseksi – sillä ahdistettu kansa, kuten yksilökin, ottaa käyttöön primitiiviset keinot: Hyökkäämisen, linnoittautumisen tai hylkäämisen.

On hieno piirre antaa mieluummin toiminnan kuin puheiden puhua puolestaan, mutta ei vahvuuttakaan tarvitse peitellä niin kauan kuin osaamme käyttäytyä ja olla myötätuntoisia; Kun ymmärrämme olevamme vastuussa omasta käyttäytymisestämme toisia kohtaan aina, niin vahvuudenpuuskassa kuin silloinkin kun tuntuu pieneltä.

Todellinen vahvuus kun ei ole kovuutta vaan rauhallisen pehmeää rehellisyyttä.


Traditionally in Finland, nobody really wants to stand out. It is unnatural for us Finns to talk loudly about personal strengths.

That might have always been a key to survival for us as a small nation: Laying low, not making too much noise about oneself; Not marketing our strengths, even if we know not to be weak, because the neighbors are big and powerful. We do not want anybody to feel envy or annoyed, because then the primitive reactions might appear: Attacking, entrenching or rejecting.

It is a graceful manner to let rather actions than words speak, but there is nothing wrong with being proudly strong as long as we can behave and be compassionate; As long as we take responsibility for our behavior towards others, no matter how we are feeling inside us, strong or weak, good or bad.

As real strength is not harshness but actually calm and soft honesty.