One for all expat moms – Eläköön expat-äidit!

Selailimme lasten kanssa kuvia Amerikan ajastamme viitisen vuotta sitten.
“Olinko mä noin pieni, enkö osannut vielä edes seisoa ilman tukea!?”
“Muistan mun Big Bird -asun ekana Halloweenina ja meidän lemonade standit?”
“Mä muistan ton puiston, Waterfront parkin ja Texas Roadhousen jossa söin aina uuniperunaa ja maapähkinöitä!”
“Drew ja Mason oli ekat kaverit!”

Olipa kiva muistella kaikkia iloisia kokemuksiamme. Itse näin tietysti myös kuvien taakse, järjestelyihin ja tukitoimiin ja muistin monet tunteet.

Vasta näin pitkän ajan jälkeen pystyn katsomaan omaa osaani ihastellen ja kuin ulkopuolelta ihmetellen. Kuinka tuo pieni urhea suomalainen äiti, heittäytyi tuntemattomaan, laskelmoimatta luotti ihmisiin, elämään ja lapsiinsa.
Nyt vasta selkeämmin näen millaisen vuoren yli vaelsin väsymättä. Ei, kyllä minä väsyin ja ihme olisi ollut jos en olisi väsynyt.

Toisessa kainalossa taapero, toisessa vauva, ja kaikki arjen rakenteet, niin materiaaliset kuin sosiaaliset, uudelleenrakennettavana. Aivot aina väärässä aikamuodossa. Mies usein maailmalla tai toimiston pitkässä päivässä, ikkunan takana milloin tornadot, milloin armoton kuumuus tai ihmeelliset hyönteislajit. Talon sisällä sikainfluenssat ja valvomiset, kieltä ja uusia ystäviä opettelevien lasten itkupotkuraivarit, tuntemattomat maut ja tuoksut. Ikävä rakkaita ystäviä ja sukulaisia sekä vastikään yllättäen menehtynyttä isääni. Samaan aikaan valtava innostus kaikesta uudesta, sisu selviytyä, nauttia seikkailusta ja armoton vahvuus: “Minähän pärjään prrkele!”

Olisihan ihme, jos tuo kaikki ei olisi kasvattanut ihmistä ihan toisenlaiseksi. Oli pakko oppia nauttimaan epävarmuudesta. Oli tutustuttava omiin rajoihin ja otettava kaikki kestävyytensä sekä joustavuutensa käyttöön – sekä kasvatettava sitä lisää.
Mutta vasta nyt ilmeisesti, on opittava antamaan itselleen myös arvostusta ja kiitosta, vaikkei kukaan muu sitä antaisi. Opittava taputtamaan itseään olalle: Sinä sitkeä nainen ja äiti, hyvän työn teit. Tästä eteenpäin elämässä annan sinulle luvan olla myös heikko. Saat olla tarvitseva, saat olla vahva. Saat olla mitä olet ja antaa elämän elää sinussa, edelleen laskelmoimatta, tilanne kerrallaan.

 


Me and the kids flipped through photos of our American years one morning.

“Was I really so small then that I could not stand without support yet!?”
“I remember the Big Bird costume from the first Halloween!”
“And that Waterfront park and Texas Roadhouse, where I would always eat baked potatoes and peanuts!”
“Drew and Mason were my first friends!”

It was lovely to talk about all those joyful things we got to experience. But I of course remembered a lot more than the pictures showed, of feelings and organising all of the life to happen.

Only after all this time I can look at my own part with admiration and with the eyes of a bystander. That small Finnish lady threw herself into the unknown and trusted people, life and her kids, not calculating the outcome. Only now I see the height of the mountain I climbed tirelessly. Wait, no, not tirelessly. I did wear out and it would have been a miracle if I hadn´t.

A baby on my arms and a toddler in the other hand, building all the everyday social and practical structures from scratch. Mind always in wrong tense. Husband often out-of-town or working long hours. Tornado warnings, heat waves and unknown insects outside the house and influenzas, tantrums and unknown scents and tastes inside the house. Missing friends, relatives and my recently passed father. Simultaneously, a tremendous excitement and joy about everything new, determination to make it, to enjoy the adventure and a merciless strength: I am okay, damn it!

It would have been a miracle if all that had not changed a person. I had to learn to enjoy uncertainty, meet my boundaries, use all persistence and resilience – and grow more of it.
But obviously only retrospectively now, I can learn to give myself credit, even if no-one else would. To pat myself on back and say: Well done, you persistent brave woman and mother. From now on I will let you be weak too. You are allowed to need as well as you are allowed to shine. I allow you to be just who you are and let life live in you, still uncalculated, from one moment to another.

2 thoughts on “One for all expat moms – Eläköön expat-äidit!

  1. Minusta on aina tuntunut että olen syntynyt maailmankansalaiseksi. Isoisäni oli aikoinaan Amerikoissa kolmeen otteeseen 30-luvulla. Taivutteli vaimoaan mukaan lähtemään mutta huonolla menestyksellä. Historiankirja olisi eri näkoinen jos mummoni olisi suostunut. Opiskelujeni jälkeen parikymppisenä maailma alkoi vetää ja muutin Lontooseen. Vuosi siellä ja sitten Tukholmaan jonne olimme sopineet tapaamisen tyttoystävän kanssa. Piti olla vuosi hankkimassa käytännon kielitaitoa. Toisin kävi ja Stokiksessa vierähti 45 vuotta. Kesäisin kävimme Suomessa mutta vuosien kuluessa vieraannuin syntymämaahani. Kylmiin talviin ja pakkasiin leipäännyin ja tuli vaihe suunnitella eläkepäivien lähetessä jotakin parempaa. Globetrotterin luonteella varustettuna ei arveluttanut ollenkaan seuraava siirto. Trooppiseen Thaimaahan ja ikuiseen kesään. Koti-ikävä on minulla sellainen että kaipaan sinne mihin olen kotini rakentanut. Neljäs vuosi on menossa Thaimaassa ja päivääkään en antaisi pois. Moneen vuoteen en ole Suomessa käynyt, tuttavamme tulevat meille kernaasti sen sijaan keskitalvella kun lämmintä on +30 tai enemmän.

    1. Hieno polku sinulla ja upeita kokemuksia varmasti! Minäkään en vaihtaisi päivääkään pois kokemuksistani maailmalla ja jos kaikella tällä kokemuksella saisin päättää uudelleen lähtisinkö alkujaankaan, niin lähtisin. Olen reissannut laajasti maailmalla koko ikäni, ollut kesätöissä ja opiskellut eri mantereilla, mutta muuttaminen pienten lasten kanssa oli työläydessään aivan eri juttu. Lapsiperheen arki kun on kotimaassakin aika täysinäistä toisinaan 🙂 Mutta elämäähän se vain, eikä sitä pidä pelätä, vaikka omaa panostaan siihen voi ihan reilusti arvostaakin.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *