Omituinen höpöttäjä

Seuraava kuulostaa amerikkalaisten ystävieni korvissa todella oudolta.

Kuulin vanhemmasta miehestä, joka helsinkiläisen tavaratalon hississä aina tervehtii ihmisiä. Harva vastaa kuuluvalla äänellä, jotkut nyökkäävät. Useimmat kuulemma luulevat hänen olevan juovuksissa, kymmeneltä aamullakin.

Tämä on totta, eikä meistä suomalaisista mitenkään ihmeellistä. Suomessa ei ole tapana jutella tuntemattomille. Tuntemattomiin ihmisiin suhtaudutaan kuin he olisivat aina lasin takana, jossakin toisessa todellisuudessa. Minäkin jo tottuneesti kuntosalilla keskityn vain omaan tekemiseeni ja toimin aivan kuin muita ei olisikaan. Kun pysähdyn ajattelemaan ja katsomaan tuota äänetöntä kollektiivista toimintaa, se hymyilyttää, varsinkin kun muistelen Amerikan aikaani.

Suomessa on omistettava koira, jotta voi luontevasti jutella kadulla ihmisille, joita ei tunne – ja silloinkin vain koiraa katsoen ja koiran asioista.
Minulla ei ole koiraa, mutta minä juttelen ihmisille joita kohtaan kadulla, Stockmannin ovilla, taloyhtiön pihalla, kahvilan jonossa, hisseissä, kaupan hyllyillä, parkkihalleissa, puistoissa. Sporttisehkona naisena se on ehkä helpompaa – ei luulla niin usein humalaiseksi, mutta kyllä, olen outo. Huomaan kyllä että toiset pitävät omituisena, miettivät miksi puhun heille, mikä on agendani.

Ulkomaalaisena oudoissa ympäristöissä tämä oli täysin normaalia käytöstä ja mielenterveyden elinehto. Olen onnellinen että tämä rohkeus on ulkomaanvuosilta tarttunut mukaani, vaikka Suomen mittakaavassa olen toki aina ollut ekstrovertti.

Olen saanut myös kannustusta ja varovaisia kehuja suomalaisilta. Olen jopa ajautunut hyvin henkilökohtaisiin keskusteluihin puistonpenkillä. Me ihmiset, suomalaisetkin, tarvitsemme yhteyttä toiseen ihmiseen. Tarvitsemme peilin; Toisen silmät ja sanat, jotta tietäisimme kuka olemme, mitä ajattelemme ja edustamme.

Jokainen meistä haluaa pohjimmiltaan vain tulla kuulluksi ja nähdyksi: Vahvistuksen omalle olemassaololleen omana itsenään. Pohjimmiltamme me kaikki etsimme yhteyttä toiseen – tai oikeastaan, yhteyttä itseemme, jota ei voi tavoittaa kuin toisen ihmisen kautta.


This is going to sound so bizarre in your ears my dear American friends.

I heard that there is an older gentleman who always greets all people when he boards the elevator of a large department store in Helsinki. Few reply with a voice one can hear, some nod. Most people, I hear, think he is drunk, even at ten o’clock in the morning.

This is true and we Finns do not even think there is something unusual about this story. It is not a Finnish habit to talk to strangers. We react to people like there would be a glass in between us, like others would be acting in a different reality. I have already learned again to just concentrate on my own doing in the gym and I do my exercise like I was alone there. When I stop to think and see what is going on there around me, the silent collective action makes me smile, especially when I think of my American years.

In Finland, you have to be a dog owner to talk to strangers on the street – and even then, just looking at the dog and talking about the dog.
I do not have a dog but I do talk to people on the streets, on the doors of a department store, in cashier lines, elevators, on shop shelves, parking lots and parks (almost everywhere except on traffic lights when sitting in my car like in Kentucky). Being sort of a sporty youngish woman, it is probably easier than for older gentlemen – less people think I am drunk. But yes, they do think I am weird. I notice people thinking why am I talking to them, contemplating on my agenda.

As an expat and a stranger in a new culture this was totally normal and actually survival for mental health. I am happy and lucky that this courage has stuck with me, even if I have always been an extrovert on the Finnish scale.

I have also got cheers and prudent praise from some Finns. I have even drifted into quite personal discussions on a park bench.

We people, even us Finns, need connection. We need a mirror; Someone else’s eyes and words in order to know who we are, what we think and represent.

Every one of us ultimately just wants to be heard and seen as she is. We are always looking for a connection to another person, or actually, a connection to our truest self that cannot be reached in any other way than through another human.

 

4 thoughts on “Omituinen höpöttäjä

  1. Mahtavaa. Mulla oli toi sama kun kolmen ulkomaan vuoden jäkeen palasin. Pikkasen katottiin pitkään kun tervehdin ja juttelin bussikuskille, kaupan kassalla jne. Se on valitettavasti nyt hävinnyt. Osa siitä kyllä tuli vaan ihan siitä ilosta, että sain puhua omaa kieltäni.

    1. Ympäristö tosiaan pikkuhiljaa muokkaa taas kaltaisekseen. Onneksi Suomessa, tai ainakin Helsingissä, on pikkiriikkisen enemmän ajan myötä opittu sosiaaliseksi – kesäaikaan varsinkin.

  2. Hymyilytti kun luin kirjoituksesi.
    Palasimme sunnuntaina illalla Suomesta kotiin tänne Amsterdamiin. Viiden reissupäivän aikana taisin taas höpötellä monet helsinkiläiset vähän hämmennyksiin.
    Tosin kummastuneita katseita kohtaa näin viisikymppisenä vähän harvemmin. Tädit nyt vaan on vähän omituisia.
    Erityisen ihana on tuo kirjoituksesi lopussa oleva viisaus yhteyden etsimisestä toisiin ja samalla omaan itseen muiden kautta. Tykkään ajatuksesta.

    1. Kiitos Leena. Ehkä mäkin alan olla sen verran täti että tämä höpöttely liittyykin siihen. Terveiset Iloiseen Amsterdamiin!

Comments are closed.