What did you learn from your kids today? – Meille hikipinkokasvattajille

Scrollaa alaspäin jos haluat lukea suomeksi.

Six and something years ago, when our newborn family was about to return home from the maternity care of Helsinki Women’s Hospital, both my husband and me felt astonished how the nurses trusted a baby to go with just us, two childless young people! Yes, I too felt astonished, even if I had given birth to that specific baby girl two days earlier. The new responsibility of just keeping a baby alive felt grand and heavy.

As a parent, the responsibility still feels dominant. On top of taking care of children’s survival, parents are in charge of giving their children a strong start in life, from where they can then later continue onwards themselves. Offspring’s independent coping in the world is the ultimate goal and wish of every parent, I guess. In order to reach that, we teach our kids different skillsets, apply parenting methods and nutritional guidelines. We study the importance and optimal management of certain age phases and developmental stages in books and the Internet. We are afraid of mistakes, as they somehow seem irreversible. We take stress over making the right choices and secretly have bad conscience if we do not live up to our own expectations.

Children learn to eat, walk, speak and dress themselves. Then to bike and read. Because I master these skills already and I have been around longer than my kids, I sometimes err to think that I can everything better than my child. Children, however, have the miraculous skill of teaching me genuine joy, throwing oneself into life, frankness, selflessness, listening, slowing down, confronting feelings, just to name a few. If we are willing, we can learn a lot about being human from children.

Even if I was the most responsible person on earth, I could not fully optimize my children’s development or comprehensively prepare them for life. Every year as a mother is as new to me as it is for my child as a person. I am incomplete, forever a work in progress and so are my children. Not even parenthood, and especially not parenthood, makes a person perfect.
My children teach at least as much to me as I teach to them. If I aim for being a good enough parent by just being me, my children probably learn mercy towards themselves too.

In my parenting, I sometimes try to go back to the mindset I had in the labor room (in one of the safest places to give birth in the world). I had no clue how to give birth (and who would, even with the hardest preparing?) but as the situation was impossible to bypass, I had to trust the nature and myself as a part of it. I needed not to know and understand to a tee. I only had to feel and trust life. And the outcome was perfect in all it´s imperfection: Human. Life.


Kun vastasyntynyttä perhettämme reilut kuusi vuotta sitten kotiutettiin Naistenklinikalta, mieheni ja minä molemmat tunsimme äimistelevämme kuinka henkilökunta uskalsi antaa meidän huostaamme pienen avuttoman vauvan – meille, kahdelle lapsettomalle nuorelle ihmiselle! Mukana äimistelyssä olin siis minäkin, joka olin tuon tyttövauvan kaksi päivää aikaisemmin synnyttänyt. Vastuu pelkästä lapsen hengissä pitämisestä tuntui valtavalta ja juhlalliselta.

Vastuu tuntuu vanhemman hommassa edelleenkin hallitsevalta. Elättämisen lisäksi vanhemmat vastaavat siitä, että lapset saavat elämänsä vankkaan alkuun, josta voivat aikuisuuden kynnyksellä jatkaa sitten itse. Lasten itsenäinen pärjääminen maailmassa on kai jokaisen kasvattajan perimmäinen toive ja tähtäin. Sen pohjaksi opetetaan arvoja sekä taitoja ja sovelletaan kasvatusmetodeita ja ravitsemussuosituksia. On ikäkausia ja kehitysvaiheita, joiden tärkeydestä ja optimaalisesta käsittelystä luetaan oppaista. Pelätään virheitä, sillä ne tuntuvat kasvatushommissa peruuttamattomilta. Stressataan oikeista valinnoista ja podetaan salaa huonoa omatuntoa, jos ei yletetä itse asettamiimme rimoihin.

Lapsi oppii syömään, kävelemään, puhumaan ja pukemaan. Sitten pyöräilemään ja lukemaan. Koska itse osaan jo nämä taidot, olen ollut maailmassa kauemmin kuin lapseni ja otan vastuuni vakavasti, erehdyn joskus ajattelemaan että osaan kaiken paremmin kuin lapsi. Lapsilla on kuitenkin ihmeellinen kyky opettaa minulle monia asioita: Perinpohjaista iloa, heittäytymistä, epäitsekkyyttä, kuuntelemista, pysähtymistä, tunteiden kohtaamista, aitoutta. Jos haluamme, voimme oppia ihmisenä olemista yhdessä lastemme kanssa.

Vaikka olisin kuinka vastuullinen, en voi täysin optimoida lasteni kasvua ja tyhjentävästi valmistaa heitä maailmaan vaikka haluaisin. Jokainen vuosi on äitinä minulle yhtä uusi kuin lapselleni ihmisenä. Olen keskeneräinen ja niin ovat lapsenikin, ja tulemme aina olemaan. Edes vanhemmuus, eikä varsinkaan vanhemmuus, tee ihmisestä valmista.
Lapseni kasvattavat minua vähintään yhtä paljon kuin minä heitä. Jos minä pyrin vanhemmuudessani siihen, että riitän omana itsenäni, oppivat lapsenikin kenties armoa erehtyväistä itseään kohtaan.

Joskus minun on kasvattajana hyvä palauttaa itseni siihen ajatustilaan, joka minulla oli Naistenklinikan synnytyssalissa. En osannut synnyttää, (kuka sellaista osaisikaan vaikka kuinka kuivaharjoittelisi?) mutta koska hommasta ei voinut perääntyä, oli enemmän tai vähemmän luotettava luontoon ja itseeni sen osana. Ei minun tarvinnut osata eikä prikulleen tietää, vain tuntea ja luottaa elämään. Ja lopputulos oli epätäydellisyydessään täydellinen: Ihminen – elämä.