Kaikki huutavat mutta kuunteleeko kukaan?

Erehdyin lukemaan verkossa vellovia arvopoliittisia keskusteluja, jotka näyttävät päätyvän erilaisten tarkistamattomienkin faktojen heittelyn jälkeen aina siihen että vastapuolta mollataan vähintään vähä-älyiseksi. Niiden perään luin uutisen, että NYT-liite sulkee netin kommentointiosionsa miettiäkseen miten sen epäasialliseen pursuiluun jatkossa suhtautuisi.

Selvitellessäni sitten koulunpihalla seitsemänvuotiaiden ystävysten ihan normaalia ja kasvattavaa eripuraa, mietin mikä saa ihmisen käyttäytymään muita kohtaan epäkunnioittavalla ja siten omaakin arvoaan polkevalla tavalla. Valehtelisin, jos väittäisin että on helppoa opettaa lapsillekaan kuinka eriäviä tunnetiloja ja mielipiteitäkin kohdatessa toista voi kohdella arvostaen.

Tunteet kuumentavat keskustelun kuin keskustelun. Järki kaventuu kun suuri tunne saa vallan, joten vähä-älyisyys on verkkokeskusteluissa varmaan surullisesti ihan tottakin. Toisen sylkiessä ulos omaa oloaan, on paljon helpompi sulkea korvansa tai huutaa lujempaa omaa kantaansa, kuin kuunnella. Ihminen hyökkää, pakenee tai jäätyy.

Tunteet ovat pelottavia ja hankalia. Olen useamman vuoden mittaisen yhtäjaksoisen ja päätoimisen lastenkasvatusrupeamani aikana intensiivisen empiirisesti tutkinut niiden käsittelyä ja saanut seuraavia tuloksia: Mikäli ihmisen tunne jatkuvasti ohitetaan, kielletään tai yritetään karkeasti siivota sivuun, se vahvistuu. Kun tunne ei tule kuulluksi, se patoutuu, muuttaa muotoaan ja pahimmassa tapauksessa muuttuu toiminnaksi. Toisaalta, ei lapselle saa tunteita paisutellakaan.

Lapsen tapauksessa ratkaisu on siis tunteen kuunteleminen (ja pienille lapsille lisäksi sen nimeäminen). Kun tunne on saanut tilansa, se haalistuu ja lentää perhosena tiehensä jättäen jälkeensä murusen itsetuntemusta. Arvelisin, että toisten kunnioittamisen oppiminen on seurausta siitä, että lasta itseään on kunnioitettu ja kuunneltu omana ihmisenään.

Saattaisiko sananvapauden nimissä suojeltujen kuumentuneiden verkkokeskustelujen ongelma ja ehkä lähdekin olla siis se, ettei ihminen tunne tulevansa elämässään kuulluksi? Tuntuu pahalta, eikä kukaan kuuntele. Informaatiotulvan keskellä kaikki vain huutavat.

Idealisti minussa ajattelee, että jotenkin pitäisi saada halattua noita aikuisia ihmisiä, kuten seitsenvuotiaita, siinä vaiheessa kun he syöksevät pahaa oloaan ulos sanallisesti.


Everybody shouts but does anybody listen?

I mistook to read some swelling web conversations (especially about the alarming refugee situation in Europe), which all seem to end in both parties calling each other dumb and other names.

As I then later was sorting out a very normal dispute of two seven-year-old friends after school, I found myself pondering what makes a person act deliberately in a disgraceful way towards others. I would be lying if I’d claim that teaching even kids how to treat the other party respectfully in the case of different opinions and moods, is easy.

Feelings heat up any conversation. As the brain is limited, sense understandably tapers down when a big feeling takes over, so I guess lack of intellect really is true in some web discussions. When another person is spitting out her own feeling, it is much easier to shut your ears or keep on shouting your own views, than to listen. We either attack, flee or freeze.

Feelings are frightening and troublesome. During my several years of continuous full-time parenting I have had to empirically research feeling management. The results are the following: If a strong feeling is completely ignored or forbidden, it only grows stronger. When a big feeling is not allowed, it will bottle up, transform and, in the worst case, turn into action. However, children do not benefit from magnifying feelings either.

Listening (and naming) the feeling helps kids. When the feeling is allowed it´s space, it fades and flies out leaving a crumb of self-knowledge behind. Respecting others is the result of adults’ respectful behavior towards the child herself, her feelings and personality.

Could it be that the problem and maybe even the origin of the heated web discussions that are so strongly sheltered by the freedom of speech, is the fact that people do not feel heard anywhere? It feels bad inside but nobody listens. Everybody and everything just shouts in today’s world of overflowing information.

The idealist in me has an idea: If we just somehow could hug the grown-ups, like the seven-year-olds, on the moment of verbally spouting feelings.

7 thoughts on “Kaikki huutavat mutta kuunteleeko kukaan?

  1. Järkytyin eilen entisestänikin kun huomasin, että edes kuolleen taaperon kuva ei tuntunut herättävän monissa huutajissa surua vaan vain sitä yhtä ja samaa muukalaisvastaista raivoa ja epäluuloa.

    Minun on vaikea ymmärtää mistä kumpuaa sellainen ajattelu joka tuntuu kieltävän toisten ihmisten ihmisyyden. Minäkin kyllä uskon, että paras tapa ennaltaehkäistä empatianpuutetta on antaa lasten ajatuksille ja tunteille tilaa. Mutta onko mitään keinoa avata vihaisen aikuisen ihmisen sydän toisten kärsimykselle? Aika mahdottomalta ja lohduttomalta vaikuttaa.

    1. Todellakin lohduttomalta vaikuttaa mutta onneksi kyse on äänekkäästä vähemmistöstä kuitenkin, haluan uskoa. Pahalla on usein niin kova ääni kun taas hyvä toimii hissukseen. Minusta tuntuu että jos on valmis kieltämään toisten ihmisyyden, on kieltänyt sen jo itseltään: On paha olla kun ei ole kosketuksissa itseensä.
      Minä idealistina toivoisin että vaikka tilanne on vaikea, hyvät ihmiset osaisivat asettua myönteisesti huutajien yläpuolelle ja tarjota rakentavan esimerkin. Kun joku kohtelee minua erityisellä kunnioituksella, on tosi vaikea itsekään käyttäytyä tilanteessa ilman rotia.

      1. Ihailtavasti jaksat pohtia mikä myökkäämisem taustalla on. Mua vain puistattaa ja masentaa. Onneksi media on tulvillaan myös esimerkkejä ihmisistä, jotka raivolle korvaansa lotkauttamatta toimivat ja auttavat. Aion itsekin yrittää järkätä pienen vaatekeräyksen täällä Geneven ekspattikuplassa jos jokin järjestö kiinnostuu. Vellokoot “keskustelut” ihan omassa rauhassaan, nyt on aika toimia!

        1. Todellakin onneksi tässä ikävässä ja vaikeassa pakolaisasiassa on päästy selvästi toimintaan verkossakin. Hyvä Aino, ihailtavaa toimintaa!
          Minua surettaa monien muidenkin aiheiden verkkokeskusteluissa se että ‘ihan fiksut’ ihmiset alkavat verkossa ääliöiksi. Mutta niinkuin totesitkin, antaa velloa. Toivon vain ettei kukaan yksinäinen verkosta vertaistukea hakeva saa haavoja sydämeensä vahvempina esiintyvien heikompien käytöksestä.

  2. Juu eipä olisi kiva pakolaisperheen äitinä vaikka lueskella mitä porukka mölisee tuolla netissä. Varsinkaan jos juuri on menettänyt kotinsa, perheenjäseniä, kielensä ja kaiken muunkin tutun ja joutunut pakenemaan henkensä hädässä päiviä, viikkoja tai kuukausia. Olisi niin tärkeää, että tulijat tuntisivat että heitä ja heidän kokemuksiaan kunnioitetaan ja että he ovat tervetulleita. Jos he kohtaavat joka puolella vihaa, kauanko kestää että se alkaa kyteä heissäkin?

    1. Tuo on kyllä erittäin hyvä
      pointti Aino. Itsekin olen evakkoperheen jälkeläinen, Karjalasta Uudeltakirkolta Kärkölän kautta Lahteen saapuivat isovanhempani. Isoäitini jätti kotinsa alle vuorokauden vanha esikoisensa kainalossaan, miehensä (eli isoisäni) taistellessa etulinjassa mm. Tali-Ihantalassa. Setäni, eli tuo vauva, on viimeinen siinä sairaalassa rajan takana syntynyt suomalainen (se sairaala muuten toimii edelleen sairaalana).
      Oma onnensa on siinäkin, ettei sodanajan haavoista saanut sodan jälkeen puhua, vaikka se karmealta tuntuukin. Säästyi siinä seuraavalta sukupolvelta tuntematta henkilökohtainen viha, joka olisi voinut muuten siirtyä pidemmällekin eteenpäin. Eniten tunnen ylpeyttä, kunnioitusta ja kiitollisuutta isovanhempiani sekä ketä tahansa tavallista arjen sankaria kohtaan.

      1. Mullakin on itse asiassa karjalaista evakkoverta! Huikea tarina tuo isovanhempiesi… Voin vain yrittää kuvitella miltä tuntui lähteä pakomatkalle heti vauvan synnyttyä! Ja katsoa kun kotikylä savuaa takana… Evakoillahan ei ollut silloinkaan helppoa, sillä heitä kohtaan oli monilla niin isoja ennakkoluuloja. Vääräuskoisia, venäläisiä, kielestäkään ei saanut selvää… Mutta niin vain useimmat pääsivät jaloilleen ja rakensivat jälkeläisilleen paremman elämän. Sankaruutta todellakin!

Comments are closed.