Hitaat kengät – Slow shoes

Ostin talvikengät, joissa on pitkä nyöritys. Niiden pukeminen ja riisuminen kestää kauan.

Kengät liittyvät siirtymiseen ja siirtymät ovat ihmiselle haaste. Pienten lasten käyttäytymisestä sen huomaa parhaiten: Harva lapsi lähtee päiväkotiin, tai päiväkodista, suitsait-sukkelaan. Lapsiperheen koko elämä tuntuu toisinaan tapahtuvan eteisessä.

Ulkomaanelämä on paljolti siirtymien manageerausta: Kodista ja koulusta toiseen, lomalta sukulaisten parista takaisin expat-kuplaan, edellisen kotimaan juuri sisäistetyistä tavoista uuden kotimaan arkeen ja tempoon. Ainaista lähtemistä ja palaamista ja ikävöintiä sinne missä juuri nyt ei olla. Elämä oli opittava elämään jonkinlaisessa matkustuksen moodissa.

Moni expat-perhe tottuu hyvin tähän välitilan tapaan elää, joka onkin jotenkin ihanan koukuttavaa, mutta sen vuoksi asettuminen enää myöhemminkään elämässä voi olla mahdotonta joillekin kolmannen kulttuurin kasvateille. Ei kaikkien tietysti tarvitsekaan asettua, kai. Kolmannen kulttuurin elämässä ei ole mitään vikaa, itsekin siitä kovasti ehdin nauttimaan. Se on vain kovin erilaista ja siksi vaikeasti ymmärrettävää niille jotka eivät koskaan ole lähteneet.

Vaikka expat-elämä toimi hyvänä korkeakouluna siirtymien hallitsemiseksi, koen ne vieläkin haasteellisina kasvatustilanteina. Yhteishuoltajaäitinä minulle itsellenikin on joskus kimuranttia siirtyä tunnelmasta toiseen lasten palatessa luokseni tai varsinkin kun he ovat juuri lähteneet. Puolen tunnin työmatka on myös joskus oikein tarpeellinen työajatuksista kotimietteisiin siirtyessäni.

Nykyajan nopeus ei helpota siirtymiä vaan vauhti lisää kärsimystä. Aivot eivät ehdi mukaan tarralenkkarien instant-elämään. Ajatusprosessi sopeutumiseen vie ihmiselle sopivan ajan.
Siksi siis ne kengät.


I bought a pair of winter boots with long laces. It takes a while to put them on and take them off.

Shoes are tight to transitions, which are challenging to a human. The behavior of any kid proofs this best: Seldom does a child leave for or from preschool without some kind of negotiation or struggle. Sometime it feels that the family life happens mostly by a door.

Living abroad is largely managing transition: From a home and school to another, from long holiday among relatives back to the expat-bubble, from a former homeland’s habits to another culture’s tempo. Always missing the place where you currently are not. Whole life was about learning to live in some kind of traveling mode.

Many expat families get well hooked on this exciting limbo, which is why some third culture kids might find it difficult to settle anywhere ever anymore. And it is not needed either, as the life inbetween is lovely too. It is just different in the eyes of those that never left in the first place.

Even if the expat-life served as a wonderful university for managing transition, I still find them challenging as parenting situations. As a “shared custody” -mother I even feel the complexity myself as life flows quite differently when the kids are in my house and when they are not.

Today’s instant kind of life with its inhuman speed does not make transitions easier. The brain does not catch the speed of “makes-this-and-that in-just-five-seconds”.
That´s why the shoes.