Elämää kahvittelemassa

On some mornings, when the big sister has left for school very early, we make a detour from our route to daycare, just me and the little one. She usually wishes to have a breakfast treat on a shabby gas station nearby, where policemen spend their coffee breaks. Originally she was drawn there by a decadent cupcake, but nowadays it is mostly left uneaten.

We sit on the ragged stools among the sleepy morning crowd. We take a bite on the donut, a sip of the coffee and schmooze quietly.

She talks about her birthday plans, her friends, boys even. We look and observe things silently. Sometimes we talk about the biggest things, like missing grandfather and how he always shelters us from the clouds.

I stop and take a careful look on her, like wanting to memorise this time better, when she was five. So small, yet so big. So close but not as tightly anymore – already starting to distance. As my heart is bursting, I just need to squeeze her.

We step out to the morning ray of light, hand in hand, and walk back to our car that takes us to the busy day.
These moments will be imprinted as memories on the mind, but she does not know it yet. She thinks we are just having a donut in the place where policemen spend their coffee breaks.


Silloin tällöin aamuisin isosiskon kiirehdittyä kouluun aamuvarhaisella, poikkeamme päiväkotireitiltä pienemmän kanssa kahdestaan. Hänen toiveissaan on yleensä aamupala nuhjuisella huoltoasemalla, poliisien taukopaikassa. Sinne houkutteli alunperin dekadentti aamiaismuffinssi, mutta nykyään sekin jää usein syömättä.

Istumme aamu-unisen kahvilayleisön keskelle risaisille penkeille. Haukkaamme munkkia ja hörppäämme kahvia, vaihdamme ajatuksia hiljakseen.

Hän puhuu suunnitelmista synttärijuhliinsa, koulukavereista, pojistakin. Katselemme yhdessä samaan suuntaan havainnoiden. Joskus juttelemme isosta ikävästä, siitä kuinka isoisä suojelee meitä aina pilvenreunalta.

Minä pysähdyn katselemaan häntä tarkkaan, kuin painaakseni paremmin muistiin tämän ajan kun hän oli viiden. Niin pieni mutta niin suuri. Niin lähellä mutta ei enää ihan kiinni – kauemmas jo kaartumassa. Sydämen pakahtuessa on joskus vain rutistettava häntä.

Aamuauringon säteessä, pieni käsi omassani, kävelemme verkkaan takaisin autolle ja kurvaamme päivän askareihin.
Näistä hetkistä painautuu varmaankin mieleen muisto, mutta hän ei tiedä sitä vielä. Hänen mielestään me olemme vain poliisien paikassa aamukahvilla.

2 thoughts on “Elämää kahvittelemassa

  1. Koskettava.
    Pieni palan tunne kurkussa mietin, miten aika kiitääkään. Muistan hetkiä oman viisivuotiaani kanssa. Ja siitä on yli kaksikymmentä vuotta.
    Yhä tavoitan jotakin noista ohikiitävistä, mutta niin arvokkaista keskustelunpätkistämme. Tai siitä kun joskus vain katseltiin samaan suuntaan.
    Onnellisia aamuja teille.

    1. Kiitos Leena. Ajankulku tuntuu vain kiihtyvät mitä vanhemmaksi elää ja sitä tulee tietoisemmaksi hetkistä, joista on syntyäkseen muistijälkiä.

Comments are closed.