Ehkä suurin kasvu tapahtuukin aikuisena? – Maybe it´s us grownups who need to grow

Miettiessäni mitä tämän nelikymppisyyden jatkona oikein seuraakaan, olen tehnyt havainnon (aika suoraviivaisen, myönnän):
Ihmiset ikääntyvät kahdella tavalla. Heistä tulee joko rauhallisia ja viisaan myötätuntoisia tai sitten kyynisiä; arvostelusta, vertailusta ja negatiivisesta energiaa etsiviä.

Kuinka helppo onkaan lipsahtaa tuohon jälkimmäiseen kaiken kiireen, paineen ja riittämättömyyden keskellä, jota aikuisuus sisältää. Kaikkihan me joskus lipsahdamme. Mutta kuinka toivonkaan että itse kykenisin vanhetessani tuohon ensimmäiseen vaihtoehtoon!

Mutta missä kohtaa elämää valintaan vaikutetaan?

Minusta näyttäisi siltä, että ero on puhtaasti asenteessa itseen ja elämään. Kypsät sydämensivistyneet ihmiset ovat ottaneet kasvunsa omiin käsiinsä; Tunnistaneet omat kaikkein kipeimmät kasvunpaikkansa ja suostuneet elämänmittaiseen aktiiviseen kasvuun, senkin uhalla että se tekee kipeää.
Katkeroituneet etsivät edelleen vastauksia, syitä ja jopa syyllisiä itsensä ulkopuolelta.

On helppo ajatella, että kasvaminen on lasten ja nuorten juttu, mutta ehkä ihmisen kaikkein rajuin kasvu tapahtuukin tässä nelissäkymmenissä? Tai voihan se olla, että suurin opinpaikka on vasta elämän ehtoopuolella, mutta siitä minä en vain vielä tiedä mitään. Ja vaikka kuinka siitä kysyisin itseäni vanhemmilta, en voi käsittää ennenkuin vasta itse kokemalla.

Nelissäkymmenissä, kun koti ja kasvattajat eivät enää ohjaakaan puolestamme oppimaan sitä mitä kipeimmin tarvitsisi oppia, se on hoksattava itse. Hoksasit tai et, elämä kyllä heittää aina uudelleen ja uudelleen eteesi juuri sen haasteen, joka juuri sinulla on opittavana, niin kauan kunnes tajuat tai kunnes aika loppuu kesken.

Minun pohdintani on tullut tässä kohtaa elämää siihen tulokseen, että ainoastaan sitä kautta, että pyrkii kokoajan kasvamaan itse, voi auttaa myös toisia kasvamaan ihan vain omalla olemisellaan. Muulla tavalla kenenkään toisen kasvuun on turha millään tavalla keskittyä.
Ja tämä, jos jokin, tekee elämästä merkityksellistä.


I have given some thought for life after forty-something lately, and have made an observation. It might be a little too straightforward, I admit, but here goes: People age in two ways. They either turn into compassionate and peaceful or bitter, who seek energy from judging, comparisons and negativity.

How easy it is to slip into the latter among all the rush, stress and imperfection that life consists of. We all slip at times. But oh how I wish to be in the first group!

But at what point in life is the choice effected?

It seems to me, that the it is purely the attitude towards self and life that makes the difference. The mature, wholehearted people have taken their growth into their own hands. They have identified their own most sore needs to grow as human and accepted to develop themselves actively, even if it hurts.
The bitter still seek answers and reasons from outside.

It is easy to think that growth is just for kids and youth, but maybe the most severe growth happens here at forty-something? Or maybe there is still something larger to come later in life, but I just have no clue of it yet? And even if I asked older people about, I will probably not comprehend before I will live through it myself.

Here at forty-something, when home and educators have stopped steering us to learn the things we mostly need to learn, we need to be willing to find the things alone. No matter if you found those spots or not, life will throw the same challenge on you over and over again, until you learn your thing or until time runs out.

At this point of life, I have come to the conclusion, that only through your own efforts to grow yourself, you can help others to grow too. But concentrating on others’ development areas is otherwise useless.
And this to me, is something that makes life worth living.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *