We cannot really fool each other: I can see you are human too

Juttelin aikaa sitten viisaan nuoren miehen kanssa, joka sanoi ettei halua esitellä tähtihetkiään sosiaalisessa mediassa, koska toisten huippujuttuja on todella kurja lukea silloin kun oma tähtihetki tuntuu olevan täysin saavuttamattomissa. Jäin miettimään pitkään tätä hyvin myötätuntoista ajatusta.

Minusta on hieman huolestuttavaa että kehitymme yhä paremmiksi antamaan itsestämme sellaisen kuvan, jonka ajattelemme toisten haluavan nähdä.

On toki terveellistä että hienot hetket ikuistetaan, niihin keskitytään ja ne painetaan mieliin sekä aikaan. Mutta kun kenenkään elämä ei ole vain auringonpaistetta eikä muutu pelkäksi sellaiseksi sillä että jättää hankalat asiat huomiotta.

On aina piristävää kun joku kertoo aidoista vaikeistakin tunteistaan:

Minua jännittää tämä tilanne, sillä en ole tottunut tällaiseen”.

“Olen niin ylpeä että pakahdun ja sen vuoksi minun on vaikea keskittyä nyt ympäröivään maailmaan.”

“Nyt pelottaa niin paljon etten tiedä miten selviän.”

“Ylitsepääsemätön ilo pulppuaa vatsanpohjastani asti ja siksi vaikutan ehkä kevytkenkäiseltä ja vähän vastuuttomaltakin juuri nyt.”

“Ahdistaa ja kiristää ja saatan tuntua siksi etäiseltä.”

Tällöin melkein kuulee kun yleisö huoahtaa: Aah, minullakin on siis lupa tuntea noin joskus. Saan ihmisenä olla välillä ahdistunut, surullinen, peloissani, hukassa tai tylsistynyt. Se on normaalia.

Minä uskon, että katse on hyvä aina kääntää aurinkoon mutta valon kannattaa antaa paistaa myös virheiden sekä ikävien tunteiden ja tilanteiden päälle, eli puhua niistä ja tehdä ne näkyviksi. Jos vaikean asian peittelee tai kieltää, käy helposti niin, että se muuttuu häpeäksi, joka kasautuu ja vinouttaa toimintaa, pahimmillaan yli sukupolvien.


I had a discussion about social media with a witty young fellow some time ago. He said that he does not want to present his star moments in social media because he knows how it feels to scroll through them when you are going through a low point in life yourself. I was left thinking about this very compassionate opinion for a long time.

I think it is a little concerning how social media makes us better in shaping our own images to something we think others might want to see.

It is of course healthy and good to file the beautiful memories, concentrate on them rather than the not so pleasant ones, and stamp them in time. But nobodys life is just sunshine and will not ever change to be such by not noticing the difficult things and feelings.

It is always refreshing when somebody tells about her tricky feelings:

“I am nervous as this situation is new to me”

“I am so proud I could burst an therefore it is hard for me to concentrate on the surrounding world just now”

“I feel so afraid I do not know what to do at the moment”

“An overwhelming joy is welling up all the way form the bottom of my gut and I might seem a little irresponsible now”

“I feel bad and anxious and do not know why but can therefore seem a little distant”. Then I can almost hear the crowds sigh: Ah, I have a permission to feel that way too sometimes. Because I am human, it is okay to be anxious, sad, afraid, lost or bored sometimes.

I believe, that it is always worth turning your face towards the sun but also, to let the light shine on the difficult feelings and situations too by revealing and talking about them. If you cover up the inconvenient things of life they easily turn into shame and indignity that piles up and skews actions over generations at its worst.